Ihminen on kumma olento. Kehityksen mukana se hylkää joskus auttamattomasti läheisimmät omaisensa jonnekin pois itsestä, vaikka se juuri, että läheinen olisi lähellä, on elämän tarkoitus? Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi juuri niiden läheisten kanssa, keitä sattuu läheiseksi tulemaan. Hyvin yksinkertaista on.
Yhteiskunta on nykyisellään luotu palvelemaan koneistoja, joissa ihminen on koneiston osa, ja toimii aina siten, kun yhteiskunta haluaa ”pärjätä” taloudellisesti? Yhteiskunta on luotu kodin nääs ulkopuolista työtä varten, teollisuutta mitä vaan, jotta talous kasvaisi aina vaan, mutta mitään tarkoitustahan tälle ei kyetä kertomaan, että miksi? Minne pärjäysmenestys sitten menee?
Yhteiskunta on nykyisellään vain terveitä, menestyviä; kauniita ja muuten näyttäviä ihmisiä ja toimintoja varten, ja siinä mm. vammaiset, vanhukset, yksinäiset, syrjäytyneet yms. väestö heitetään kokonaan ulos piiristä kuvitellen, etteivät enää kuulu tähän yhteiskuntaan, koska ovat niin paljon erilaisia terveiden ja ulkoisesti menestyvien rinnalla, että se olisi aivan hirveä kaaos, jos he siinä olisivat aivan lähellä. Kuitenkin he ovat niitä läheisiä, joiden kanssa ihminen on syntynyt elämään. Olisiko kuitenkin niin, että juuri siksi pitää yhteiskunnassa tehdä työtä, jotta tuo ”kummallisuus” olisi tunnettua? Esim. vammaisten elämä on täysin tuntematonta hyvin monelle, eikä se avaudu mistään koskaan. Vammaista ihmistä myös voidaan aivan pelätä? Ja pelko että vammaisuus tarttuu, on myös aistittavissa.
Eli miksi jo lapset, ja sitten vanhukset, ja sitten kun läheinen sattuu vaikkapa vammautumaan, niin hänet pitää karkottaa kauas pois, jotta elämä olisi? En ymmärrä tätä koskaan. Kuka ymmärtää
Kyllä yhteiskunta pitää kyetä rakentamaan aivan toisenlaiseksi. Miksi ei?
Merkinnät RSS-syötteenä