Vaihtoehtoja

Olen tässä pohtinut sellaista että ne jotka voisivat muuttaa elämänsä huolettomasti tuntematta minkäänlaista hätää muutoksesta, ne eivät sitä tee. Esim. on rahaa jonka turvin voi huoletta muuttaa elämän kuvioita, mutta näyttää siltä, että juuri he ovat kaikken eniten ’maailmassa kiinni’, ja se minua kyllä hämmästyttää. Eli elää elämä joka tuottaa tuskaa kaiken aikaa, valtavat vevollisuudet harteilla, ja kuitenkin, voisi heittää kaiken menemään tosta vaan. Miksi ei tee muutosta? Valitsee mielummin ahdistavan helvetillisen tuskan, kuin että eläisi niinkuin voisi?

Pakolaisilla voi olla hevetti harteillaan kun ovat lähteneet sotaa pakoon, mutta aikovatko he ryhtyä esim. täällä Suomessa toimenpiteisiin, jotka tuottavat iloa, (myös kaikille muille) ryhtyvät työn tekoon; hyödyttämään sitä yhteiskuntaa, jonka ovat valinneet, vai onko helpotus vaan päästä pois jostakin ja halu luoda elämä, jossa ei ole niin paljon harteilla? Suomen yhteiskunta sen kyllä ehkä takaa, sillä kukaan pakolainen ei hätää aineellisesti ’meillä’ koe? Ovatko he viisaampia kuin ’me’?

Sitten on niitä, jotka elävät tuossa toimeentulon helvetissä joka päivä. Toimeentulo on niin niukkaa, ettei voi ajatellakaan hypätä pois pyörän kyydistä, sillä jos hyppää, tuomio on heti; ei mitään elämää. Kuka muuten kertoisi pakolaiselle, etteivät Suomessakaan kaikki voi aivan hyvin, että ’meillä’ on asioita, jossa ’meitä’ ei kuunnella. Viranomainen syljeksii valituksille mm., ja ’meidän’ mm. rikosasioita ei tutkita lähes tulkoon kovin huolellisesti. Vain ne joilla on paljon rahaa, voivat ajatella, että saavat oikeutta ’meillä’? (’oma rikosasiani on ollut vireillä 24 vuotta eikä vastausta edellenekään kuulu’) Etenkin ’meillä’ voi olla niinkin, että jos poliisi kohtelee väärin kansalaista, ei tutkintaa tehdä? ’Meitä’ei uhata fyysisesti, mutta ’meitä’ uhataan kielloilla ja käskyillä, jotka voivat olla helvetillisiä ja hyvinvoitimme esteenä suvereenisti.

Jos Suomi haluaisi että kaikilla oli hyvin, että velvollisuudet ovat myös siksi, että ihmiset voisivat valita edes jotakin elämäänsä, olisihan se hyvä asia. Missä luokassa voitaisiin niin hyvin, ettei meillä olisi ahdistavaa jokapäivää kaiken aikaa? On kai ihmisellä myös oikeus valita ketä ’suvaitsee’, ketä rakastaa, mitä mistäkin avautuisi olemaan myös itseään varten. Koska pääsemme siihen ja koska niin sallitaan olla?